Kaikista taidemuodoista visuaaliset taiteet ovat aina sykähdyttäneet minua eniten. Aluksi kiinnostuin valokuvasta, sitten elokuvasta. Molemmat ovat edelleen lähellä sydäntäni.

1990-luvun alussa kiinnostavaksi välineeksi nousi video, sillä se tarjosi luontevimman, houkuttelevimman ja monipuolisimman keinon rakentaa visuaalisia kollaaseja.

Ihmisten pakkomielteinen ja mekaaninen toiminta ja lähes sokea totteleminen vaivasivat minua tuohon aikaan siinä määrin, että ne nousivat jopa teemoiksi useissa teoksissa. Myöhemmin nimesinkin kolme teosta lajittelutrilogiaksi. Teosten aiheet sivusivat välillä yhteiskunnallisia aiheita välillä maailmanpoliittisia tilanteita.


Huomaan usein pohtivani samoja teemoja uudestaan ja uudestaan, tietyt kuva-aiheet alkavat toistua välähdyksinä. Epätodelliset tilat, unet, muistikuvat ja niiden hämärät reitit, ihmisten, eläinten ja kasvienkin jättämät jäljet ja kaikki se, mikä ensisilmäykseltä näyttää sattumanvaraiselta. Toisaalta luotaan näkymätöntä ja toisaalta pyrin löytämään merkityksiä jäljille, joita elävästä elämästä jää. Prosessissa kiehtoo kaiken tuon kuljettaminen katsojalle lähes aineettomana, muodossa joka rakentuu pikseliavaruudessa, jättää ehkä muistijäljen ja katoaa taas.

Yksi intohimoni kohde ovat vanhat rakennukset. On lumoavaa tarkkailla näkemäänsä ja samalla tuntea useiden eri aikakerrosten samanaikainen läsnäolo ja yrittää selvittää mistä oikeastaan syntyy paikan henki. Jääkö ihmisestä tilaan jotakin, mitä emme näe.

Teen töitä yhdessä kuvataiteilija Liisa Karvosen kanssa. Tavoitteenamme on onnistua luomaan sellaisia videoteoksia, jotka pystyisivät liikauttamaan jotain ihmisen sisällä tässä ajassa.…